Blogi-kirjoituksissamme on viime aikoina ollut viivettä. Katri kirjoitti viimeksi kauniisti ajatuksiaan otsikolla ”Nyt on aika”. Otan tuosta ajatuksesta kopin ja päätän, että nyt on minun aika: lunastaa lupaus jo pääsiäistä edeltävältä viikolta ja kirjoittaa yrityksemme toinen blogi.

Miksi olen venyttänyt kirjoittamista jo kesän kynnykselle? Koska koen olevani ujo. Vain se on estänyt minua aukaisemasta tyhjää word-sivua ja antamasta ajatusten tulla. Ujouteeni liittyy kysymys, mistä oikein kirjoittaisin? Mikä nyt on pinnalla? Mikä sinua voisi kiinnostaa?

Sananlainen kysymyskuvio herättää myös muissa tilanteissa minua toivomaan ujouden unohtamista ja rohkeutta. Toisten tunteiden liiallinen huomiointi ennakkoon saa minut vaikenemaan, vaikka samalla sekunnilla tiedän, että tätä vaikenemista kadun heti tilanteen mentyä ohi. Harvoin jos koskaan haluan mielipiteelläni tai ajatuksellani tahallisesti loukata ketään. Miksi siis koen ujoutta?

En osaa vastata kysymykseeni. Tiedän vain sen, että ujouttani on helpottanut rohkea kokeileminen ja heittäytyminen. Ja sitten olenkin kuullut kanssaolijoilta, että ”hyvä, kun kysyit tuota asiaa. Minulla oli aivan sama kysymys mielessä, mutta en uskaltanut avata suutani.” Sellainen rohkaisee useamminkin ulos ujoudesta. Sellainen rohkaisee myös kiittämään toista, joka on uskaltautunut ajattelemaan ääneen. Ajattelen, että rohkaisijoiksi meidät on tänne toistemme tueksi luotu. Hyvään rohkaisemiseksi.

Haluan vielä lähettää luontolähtöisen näkökulman korona-aikaan. Uskaltauduimme ystäväpariskunnan kanssa vapun jälkeen yhteiselle retkelle. Suklaatauon aikana kupsahdin sammalikkoon katselemaan taivasta. Ja mitä näinkään? Viruksen näköiset latvat heiluivat tuulessa yläpuolellani kuin vilkuttaen hyvästiksi pois mennessään. Ja ajattelin: rohkaistukaamme nauttimaan kesästä.